Dear Ireland

Tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa Dublinista, mutta kirjoittaessani siitä muodostuikin enemmän yleinen rakkaudentunnustus Irlannille. 

Kun tämä postaus ilmestyy blogiin on kulunut tasan vuosi siitä, kun matkustin Irlantiin. Ajatus tuntuu aivan uskomattomalta, kaikesta siitä, mitä tuolla saarella koin on pian vuosi. Ja tänä samana päivänä, kun postaus tulee julki, jätän Irlannin taas taakseni. Tätä kirjoittaessani kuuntelen biisejä, jotka löysin Irlannissa ollessani, haikeus pukkaa päälle. Olen kaivannut Irlantia sieltä lähdettyäni, siellä tapaamiani ihmisiä, siellä viettämääni arkea. Ennen Irlantia olin asunut Englannissa, pidemmän aikaa jopa kuin, minkä vietin Irlannissa. Vuosien aikana olen kaivannut myös siellä viettämääni aikaa, mutta en ole samalla tavalla kaivannut takaisin kuin kaipasin Irlantiin. Kaipasin hetkiä, mutten paikkaa niinkään. Tiedän, että tulen kaipaamaan Plymouthia, mutta enemmän tulen varmasti kaipaamaan ihmisiä täällä ja harrastus mahdollisuuksia. En kuitenkaan usko kaipuun olevan yhtä vahvaa kuin se on Irlantiin. 

Olen täällä ollessani monesti kokenut haikeaksi Irlannin muistot. On tuntunut omituiselta olla niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Nähdä asioita, jotka muistuttavat viime vuodesta. Kaipaan Irlannin maaseutua, sitä ilmassa olevaa tuoksua, jota ei vain voi kuvata ja ei se ei ole pelkän lannan tuoksu. Mutta jo Irlannissa ollessani kaipasin Dublinia. Nyt jälkeenpäin tiedän, etten haluaisi asua Dublinissa, ainakaan kaupungissa. Jossain syrjemmässä ehkä. Mutta silti, vaikka kannatanki muita joukkueita urheilussa, on Dublin painunut omalla tavallaan sydämeeni. Tämän postauksen ensimmäinen kuva on otettu Dublinin vuorilta, jotka ovat Dublinin puolelle tuleva osa Wicklow:n vuorista. Sieltä saattoi nähdä koko kaupungin, muistan ajatelleeni, kuinka tuota näkymää tulen kaipaamaan, kuinka se tuntui niin omalta heti ensi kerran sen nähdessäni.

Muistan, kuinka ihanaa oli hypätä tuttuihin busseihin, seikkailla ympäri kaupunkia, etsiä uusia kahviloita ja pubeja. Etsiä paikkoja, joissa ei vielä ollut käynyt, tai nauttia niistä joihin oli ehtinyt kiintyä. Kaikki ne mahdollisuudet, aina oli jotain uutta ja vilinää, mutta samalla tunsin olevani itselleni tarpeeksi pienessä ympäristössä. Se arki, jota elin oli arkea, mutta samalla jotenkin siihen kiintyi niin paljon. Niihin ihan tavallisiin kauppareissuihin ja iltalenkkeihin lähi puistoon.

Kaipaan mahdollisuutta mennä katsomaan hurling pelejä torstaisin lähi kentälle. Kaipaan seikkailun täyteisiä kesäöitä. Muistan vieläkin, kuinka viimeisenä päivänäni Dublinissa, ennen Galwayhin lähtöä, olin käynyt Croke Parkissa ja ilta suunnitelmani olivat kariutuneet. Minua harmitti, mutta sitten aivan yllättäen pääsinkin mukaan ystäväni kotibileisiin. Heidän katoltaan/terassiltaan näki suoraan aukiolle, jossa oli samana päivänä olleen Priden yhdet jatko juhlat. Musiikki soi, näimme jopa Loreenin livenä. Tanssittiin ja pidettiin hauskaa. Muistan jo tuolloin ajatelleeni, kuinka tulen muistamaan sen illan. Se oli niin erityinen, jotenkin tiedosti sen, että oli jättämässä sen kaiken taakseen. Juuri kun oli ehtinyt saada jonkinlaisen oman otteensa oli lähdettävä. 

Kun lähdin Irlantiin olin hieman eksynyt. Kevät ja talvi Suomessa olivat olleet hyvin rankkoja. Tuntui, että siinä kaikessa oli hukannut itsensä. En vielä lähtiessäni oikein osannut käsittää sitä, että viimein pääsin toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani. Pääsin viimein maahan, johon olin haaveillut pääseväni lähes kymmenen vuotta. En aluksi tajunnut oikein iloita siitä kunnolla. Dublinissa aloin kuitenkin hiljalleen heräillä, aloin löytää taas sitä vanhaa itseäni, joka oli eksynyt jonnekin mielen perukoille. Sen joka innostui mitä ihmeellisimmistä jutuista hetkessä ja halusi heti tietää aiheesta kaiken. Siksi Dublin on minulle niin rakas, siksi Irlanti on minulle niin rakas. Kevään ja kesän kuluessa oleminen vain helpottui ja alkoi taas löytää itsestään sitä vanhaa iloa ja reippautta. 

Tuntuu ihanalta pystyä sanomaan, että Irlanti täytti kaikki ne odotukset, joita minulla sille oli ja oikeastaan ylittikin ne. Kliseisesti löysin itseni taas samalla, kun rakastuin tuohon vihreään saareen ja sen oikkuihin.

Jälleen olen päässyt Irlantiin, tätä kirjoittaessani en taas ole sisäistänyt sitä, että ihan pian olen taas siellä. Jotenkin odotus on ollut niin pitkä, ettei vain käsitä, että vuorokauden sisällä olen taas Dublinissa. Pystyn kuitenkin jo tuntemaan sen haikeuden, joka minut varmasti valtaa, kun taas lennän pois. Muistan edelleen aamun, kun lähdin Irlannista. Olin lähtenyt aikaisin aamulla bussilla Galwaysta, muista vieläkin ajomatkan pimeillä teillä maaseudulta bussiasemalle. Sen usvan ja yön raikkauden. Bussissa nuokuin, välillä raottaen silmiä aamuyön pimeyteen. Kun sitten heräilin enemmän oli edessäni sarastava aamu Dublinissa. Bussi ajoi pitkin Liffeyn vartta ja aurinko oli juuri nousemassa. Värjäsi kaupungin aamun väreihin. Pystyin kuvittelemaan, kuinka radiossa puhuttaisiin, miten kaunis aamu oli valkenemassa, sillä sitä se oli. 

Vaikka tämän postauksen ilmestyessä sanon jo taas hei hei Irlannille, tätä kirjoittaessa voin sanoa, että pian taas nähdään.