9 päivää / 9 Days

Lähtöön on nyt alle kaksi viikkoa. Tuntuu hassulta ajatella, että tämä viikko on viimeinen kokonainen Suomessa. Kahden viikon päästä tähän aikaan olen jo Irlannissa, ja Corkissa. Tässä onkin tullut paljon mietittyä sitä, miltä tuntuu palata Irlantiin.

So I got less than two weeks left before leaving. Feels a bit funny, to think that this week is the last full one in Finland. Two weeks from now I’m already in Ireland, already in Cork. This has made me think how does it feel like to go back to Ireland.

The very first glimpse of Ireland

2017 huhtikuussa jätin taakse hyvin raskaan talven Suomessa. Opintoja oli syksyn ja talven aikana ollut paljon, jotta viime vuotinen vaihto olisi mahdollinen. Harteilla painoi myös vielä henkisesti raskas ero, jonka karisteluun tuo vuosi pitkälti kuluikin. Olin hieman hukassa itseni kanssa, kaksi vuotta oli tullut oltua joku toinen. Jouduin miettimään, mitkä on niitä oikeasti omia juttuja ja kiinnostuksen kohteista. Missä olivat kaikki ne intohimot, joita minulla aikanaan oli ollut? Tuntui, että kaksi vuotta olin ollut suhteellisen hajuton ja mauton. En ollut osannut, intoilla mistään samalla tavalla kuin ennen. Edessä oli pitkäaikainen unelma, mutta samalla haikeus. En saisikaan jakaa sitä sen saman ihmisen kanssa, kuin olin harkkapaikan saadessani kuvitellut. Ei viikonloppua unelmieni maassa yhdessä. Ei edes kokemuksesta kertomista.

In April 2017 I left behind a very rough winter in Finland. During autumn and winter I had managed so many courses to make last year’s exchange possible. I was still carrying emotionally tough break up on my shoulders. Pretty much took the whole year to shake most of it off. I was a bit lost with myself. For past two years I had been someone else. I had to think what were my own things and interests. Where were all the passions I had had before? Felt like for all that time I had been a bit plain so to say. Hadn’t been excited or interested over anything like I used to. In front of me I had a longtime dream coming true, but still there was a sense of melancholy there. I wouldn’t be sharing any of it with the person I had thought when I got the practice place. No weekend together in the country of my dreams. Not even sharing stories of the experience.

Where is all started

Uskon, että se hukassa olo näkyi minusta selkeästi. En oikein osannut aluksi edes suunnitella, mitä kaikkea tahtoisin Irlannissa tehdä. Olin maassa, jonne olin haaveillut pääseväni viimeiset kymmenen vuotta, mutta en tiennyt, miten sen kokisin. En ollut kahteen vuoteen seurannut kunnolla tv-sarjoja tai kuunnellut musiikkia, enkä edes lukenut hirveästi. Ei ollut mitään populäärikulttuurin luomaa hypetystä, jota lähtä toteuttamaan. Ei suuria intohimon kohteita. 

I believe that the fact that I was lost with myself was quite visible. At first I wasn’t even able to plan anything really. Not what I wanted to see or experience, nothing. I was in a country I had wanted to visit for past ten years, but no idea how to experience it. I hadn’t really followed any tv-series or listened any music for that two years or read book. There was not even any pop-cultural aspects or hype to use for planning. No big passions.

Mutta ehkä se oli hyväkin. Ettei yhtäkkiä ollutkaan niitä ennakko-odotuksia sen kummemmin. Laskeuduin siinä mielessä tyhjän päälle. Toki toivoin, että Irlanti auttaisi toipumisessa ja sen se tekikin. Yhdeksi kantavaksi voimavaraksi nousi yllättäen urheilu, ja juurikin irkkufutis ja hurling. Lajit, joita olin alunperin syynäillyt sen toisen viihdyttäminen mielessä, imaisivatkin minut aivan mukaansa, kun niitä päädyin katsomaan. Ne ovat pitäneet pinnalla niin kotimaassa kuin vaihdossakin. Auttaneet luomaan uusia suhteita, jotka puolestaan ovat edistäneet sitä itsetunnon paranemista. 

But maybe that was a good thing. That suddenly I didn’t have any pre-expectations. I had a clean canvas in front of me. Sure I hoped that Ireland would help me to recover, and so it did. Surprisingly what carried me forward was sports, especially Gaelic football and hurling. Games that I had been eying before to find something entertaining for that other half took over me once I went to see them. They have kept me going in Finland as well as in Plymouth. Helped to create new friends, who have then helped to increase my self-esteem.

Uskonkin, että myös tällä reissulla irkkufutis tulee olemaan tärkeässä osassa sosiaalisten verkostojen luonnissa harjoittelun ulkopuolella. Koen muutenkin, että pääsen tällä kertaa nauttimaan Irlannista vielä ehkä aiempaa enemmän. Mieltä eivät paina enää yhtä vahvasti ne aiemmat murheet, vaikka yhtä painavaa palasta vielä kannankin mukanani. Jospa sitä saisi lohkottua taas hieman pienemmäksi tällä reissulla. Varsinkin, kun pääsee taas jakamaan kokemusta tärkeiden ja ihanien ihmisten kanssa. Ajatus siitä, että pääsee kokemaan sen kaiken uudelleen ihan vanhana omana itsenä tuntuu siis aika kutkuttavalta.

I believe that this time too Gaelic football will play important part in creating social network outside my practice place. And anyway I feel that this time I get to enjoy Ireland even more. The load I had before is mostly gone now, though still carrying one heavier part with me. But maybe this trip will again break it into something smaller. Especially as I get to share it again with important and lovely people. So actually the thought that I get to experience it all as my old self feels quite tingling.  

Vaikka takana on jälleen rankka opiskelurupeama, on se rankkuus ja henkinen rasituskin johtunut pääasiassa juuri työmäärästä. Se on helpompi tomutella lähtiessä pois kuin viime kertainen taakka. Oikeastaan odotan sitä, että saan koneen noustessa unohtaa hetkeksi lähes kaikki kouluhommat ja vain hengähtää. Olo alkaa olla hiljalleen valmis lähtöön. 

Even though I got quite hectic and heavy study period behind me, the roughness and mental burden has mostly been caused by the amount of work I’ve had. Which will be easier to dust off when leaving, than the previous load. To be honest I’m looking forward getting on the plane and being able to leave most school work behind for a bit, to just breath down. Slowly feeling more ready to go.