The Gaelic team

(Suomi versio löytyy lopusta)

My last piece of writing before leaving will be dedicated to the lads and ladies of Gaelic Football team. Often in exchange blogs you read about wonderful multicultural exchange families that people form when abroad, and I have indeed enjoyed my time with other exchange students too, but it’s probably not surprise to anyone that my ”family” wasn’t with other international students. Don’t get me wrong, met lovely people and got some friends through exchange group too. But I can’t lie and say it would be same than having  these people I shared my Sunday afternoons with.

I can still recall the first time I ever went to training. It was my second Sunday in Plymouth, hadn’t trained for two months and I was so anxious. What if I sucked, what if it would be awkward and I couldn’t fit in the team and this would be the only training I would go to. It was nerve wracking thought to join a group where everyone else already knew each others and I would be well awkward me. Wouldn’t have believed if someone had said at that point that going to that training was the best choice I made here. All my fears were proved wrong the moment I met my teammates. Well ok I still suck compared to anyone else, but that I can live with. The very same night I was even saved by the team when I went to quiz night on my own. 

So from the day one I was taken in with open arms. And I think having people around, who already knew each others, it was easier to fit in and find my own place. When everyone else wasn’t trying to find their role and get to know each others. I think it tells a lot, that when I was sick at the begin, I was more upset over missing training than international events.

After last year it was wonderful to be part of this group. I never felt uninvited or wanted if I went somewhere with my teammates. I always felt like someone was there to make sure I was having a good time, and that’s what I always had. Not once have I thought ”I shouldn’t have come” or ”I could be having better time somewhere else” when being around the lads and ladies from the team. Even when feeling a bit quieter myself I didn’t  feel outcast. I’m also thankful for meeting so many new people through my teammates.

I have had so many memorable nights with my teammates that I can’t even pick which one was my favourite, because they have all been special on their own way. Just like the people I shared them with. Sundays have been my favourite days in the week and it makes me sad to think I won’t be attending trainings anymore, have tea after them or listening all the bad jokes flying around. 

At this point I have probably been sentimental around you all and said how I’m going to miss all of you lads. The only thing I’m crying over when leaving, is the thought of not coming back to train and hang out with you folk in the autumn. Getting to know you has been the best part of my exchange and it would not been the same or as great experience without the team. So thank you all for making my time here such a good craic, I’ll miss you and hope to see you again one day.

-------

Tämä viimeinen kirjotus ennen lähtöä on omistettu sille mun tärkeimmälle porukalle täällä, eli irkkufutis joukkueelle. Monesti vaihtariblogeissa törmää teksteihin, joissa puhutaan ihanasta monikulttuurisesta vaihtariperheestä, jonka ihmiset muodostaa ympärilleen. Olen myös itse nauttinut omasta ajastani muidenkin vaihtareiden kanssa, mutta ei varmaan kenellekään tuu tässä vaiheessa yllätyksenä, ettei kansainväliset opiskelijat ollut se mun ”perhe” täällä ollessa. Enkä nyt tarkoita, etten olisi tutustunut ihaniin ihmisiin ja saanut kavereita myös vaihtariporukoiden kautta, mutta valehtelisin jos väittäisen sen olleen sama kuin joukkue, jonka kanssa jaoin sunnuntait.

Muistan vieläkin sen ensimmäisen kerran, kun menin reeneihin. Se oli mun toinen sunnuntai täällä, eikä ollut tullut reenattua viimeseen kahteen kuukauteen ja olin niin hermona. Mitä jos oisin ihan surkea, mitä jos ois tosi kiusallista enkä pääsis porukkaan mukaan ja tää ois vika kerta kun menisin täällä reeneihin. Oli niin hermoja raastavaa aatella liittymistä porukkaan, jossa muut jo ties toisensa ja sitten meikäläinen olisi vain nolo oma itsensä. En varmana ois tossa vaiheessa uskonut, jos joku ois sanonut, että reeneihin meno olis mun parhaita valintoja täällä. Kaikki mun pelot oli aivan turhia heti siitä lähtien, kun tapasin joukkuelaiset. Okei surkeahan mää oon edelleen lajissani, mutta sen kanssa pystyn elään. Ja jo sinä samana iltana joukkuelaiset pelasti mut, kun menin yksin yliopiston visaan. Eli ihan ekasta päivästä lähtien mut otettiin tosi hyvin vastaan. Ja oikeastaan nyt kun ajattelee oli ehkä helpompi liittyä porukkaa, jossa kaikki ei hakenut sitä omaa paikkaansa. Paljon kertoo varmasti se, että kipeänä ollessa mua harmitti enemmän se, kuinka missasin reenejä kuin entä se, etten päässyt vaihtareiden menoihin mukaan. 

Viime vuoden jälkeen oli aivan mahtava päästä mukaan tähän porukkaan. Koskaan ei ollut sellainen olo, ettei ois tervetullut tai mua ei ois haluttu jonnekin paikalle, jos menin joukkuelaisten mukana. Aina tuntu olevan joku, joka halus varmistaa, että mulla oli hauskaa, ja niinhän sitä aina olikin. Koskaan ei tullut sellaista ”Ei ois pitäny tulla” tai ”Muualla ois varmasti hauskempaa” tunnetta, kun oli joukkuelaisten seurassa. Jopa sillon ku itellä oli hiljasempi ilta niin ei tullu ulkopuolinen olo. Ja kyllä sitä on myös kiitollinen niistä muistakin tuttavuuksista joita joukkueen kautta sai, kun aina mua innokkaasti esiteltiin uusille ihmisille.

Näiden tyyppien kanssa on kyllä tullut vietettyä niin monia unohtumattomia iltoja, ettei kyllä voi edes suosikkiaan valita, kun kaikissa on ollut se oma taikansa. Aivan niin ku ihmisissä, joiden kanssa ne on jaettu. Sunnuntait on ollut ehdottomasti parhaita päiviä viikossa ja tulee aivan valtava ikävä sunnuntain reenejä, reenien jälkeisiä teehetkiä ja niitä älyttömän huonoja vitsejä, joita aina sai kuunnella.

Tässä vaiheessa oon jo joukkueen hyvästellyt kyynelehtien ja kertonut kaikille, kuinka tulee ikävä. Ainoa asia tosiaan, jonka vuoksi täältä lähtiessä itken on nää ihanat ihmiset, joiden ansiosta mun vaihto on ollu tällainen kokemus. Ja kyllä kaikkia tulee ikävä, vaikka toivottavasti vielä joskus nähdään.