Kielitaidon pohdintaa

Aran saarilla lehmille juttelemassa

Olen viime viikkoina paljon pohtinut kielitaitoa. Aihe todennäköisesti kumpuaa niin englannin sivuaineopinnoista kuin tämän hetkisistä tulevaisuuden suunnitelmista. Myös kieleen liittyvällä gradulla taitaa olla osansa näissä pohdinnoissa. Mutta olen tosiaan pohtinut omaa kielitaitoani ja mikä oma taso on, mihin se riittää ja niin edelleen.

Tällä hetkellä haaveissa siintää CELTA -kurssin käyminen, joka avaisi lisää ovia opettamisen saralla. Yksi koulu on jo valikoitunut ja siellä osallistumiseen vaaditaan C1 -tason englantia. Itse en ole koskaan tehnyt IELTS -testiä tai muutakaan vastaavaa. Tai no harkkoja ja vaihtoa on tietenkin edeltänyt Erasmus+ OLS testi, josta olen joka kerta saanut C1. Sanottakoon, että olen näitä testejä tehnyt a) töiden lomassa = testin teko katkeilee muutaman minuutin välein b) ”naputellaas nyt äkkiä 10 minuutissa läpi koko shitti” asenteella. Eli luotettavuudesta voi kaikin puolin olla montaa mieltä. Viimeisimmässä testissä 3/4 osioista oli C2 -tasolla. Silti ajatus virallisen testin tekemisestä sai hikinokareet pintaan, entä jos en saisi C1 tason tulosta? Kun enhän mää oikeasti osaa. 

Olen lähes neljä ja puoli vuotta opiskellut englanniksi (poislukien äidinkielen kurssit ja historian opinnot) ja viime vuodesta lähtien sivuaineena on myös ollut englantilainen filologia. Englanti on ollut osana arkielämää, muutenkin kuin tv-sarjojen/elokuvien ja musiikin kautta, lukion loppumisesta asti. Ensin au-pairina Belgiassa, sitten Lontoossa, avustajana kv-koululla, sitten omat opinnot ja nämä harkat ja vaihto. Tuotan ja kulutan kieltä päivittäin enemmän tai vähemmän. On arkista puhetta, akateemista tekstiä ja jopa vähän tarkempaa kääntämistä. Sivuaineen saaminen ei myöskään ollut itsestäänselvyys, hakeehan sitä opiskelemaan myös moni natiivi siinä onnistumatta. Silti en uskalla sanoa osaavani englantia hyvin ja juuri tuollainen koetilanne saa epäilemään ja ylianalysoimaan omaa osaamista. 

Pysyn natiivien puhetahdissa hyvin kiinni, enkä pahemmin hermoile puhumista itsekään. Ongelmatilanteet ovat samoja kuin suomea puhuessa eli esitelmän pitäminen, puhelimessa puhuminen (hyvä kun uskallan äidille soittaa) ja meluisa ympäristö (kuuloni ei aina ole paras). Olen saanut jopa natiiveilta kommenttia hieman irlantilaiseen taipuvasta aksentista. Mutta arvaatteko, milloin lyön lukkoon ja epävarmuus vyöryy päälle? Kun seurassa on muita suomalaisia. Jopa paljon käyttämässäni finglishissä tämä näkyy, en uskalla/kehtaa lausua sanoja oikeaoppisesti koska a) pelkään lausuvani sen väärin ja toisen tuomitsevan b) pelkään näyttäväni leuhkalta. Tietenkin osansa on myös ihan murteellani, jonka sekaan sanat eivät oikein lausuttuna solahda yhtä hyvin. Toisinaan puhutaan myös kaverin kanssa tarkoituksella huumori mielessä huonoa englantia. Mutta etenkin vieraammassa seurassa on juurikin se pelko, että toiset tuomitsevat jos lausun sanan vähän vinoon tai kielioppi ei ole täydellinen. Natiivien kavereiden kanssa juttu ja läppä lentää siihen tahtiin, ettei tuollaisia ehdi edes pohtia. 

Olenkin miettinyt, mistä tämä juontaa. Mahdollisesti  kouluajoilta. En tiedä teistä, mutta oma kokemukseni on, että enkun tunneilla ne oppilaat joilla oli täydellinen kielioppi ja hyvä lausunta olivat ns. ainoita jotka kieltä osasivat. Tällainen tasaisen seiskan oppilas sai naurut niskaansa jos prepositiot sekoittuivat tai jos lausunta ei ollut yhtä hyvä, kuin sillä luokan parhaalla. Itse en ole koskaan ollut kieliopissa hyvä, en ole vieläkään, enkä koskaan voisi sanoa olevani kielioppi poliisi. Hell hädin tuskin osaan yhdyssanoja suomeksi. Jos rehellisiä ollaan kielioppi ei myöskään ole kovin korkealla kiinnostuksen kohteissani. Minulle on myös lukiossa sanottu, että ilman määrätietoista opiskelua tuskin pääsisin yliopistoon lukemaan englantia. En myöskään koe olevani kielellisesti mitenkään lahjakas, enhän ala-asteella päässyt aina edes englannin kokeita läpi. 

Vaikka itse olen tuleva kieltenopettaja, olen edelleen hyvin salliva muiden virheitä kohtaan. Harvoin korjaan muita, harkassa tosin toiset harkkarit monesti pyysivät minua oikolukemaan omia viestejään. Syy miksi harvoin korjaan johtuu siitä, että koen sen epämukavaksi, koska enhän minä oikeasti osaa englantia. Jos korjaankin niin yleensä vain toistan suht huomaamattomasti väärin menneen lausahduksen oikeassa muodossa. ”Mitä sä sanoit?” ”Ei se noin mee” lausahdukset eivät kuulu varastooni, paitsi jos en oikeasti ymmärtänyt hönkäsen pöläystä. Eniten korjaan ja oikaisen omaa puhettani, jos huomaan tehneeni virheen. En tiedä johtuuko haluttomuuteni korjata muiden virheitä siitä, että jos minulle huomautetaan virheistä varmuuteni puhua/tuottaa kieltä katoaa kuin tuhka tuuleen. Varsinkin suomalaisten tekeminä huomautukset ajavat melkein itkemään vessaan, kun hävettää niin paljon. Miten saatoinkaan esittää, että osaan puhua kieltä, kun tuollaisen virheen menin tekemään. 

Millaisia kokemuksia teillä on? Tuntuuko muista, että kouluaikojen kokemukset seuraavat vieläkin mukana? Tai katoaako varmuus kielenkäyttöön tietyssä seurassa? Saako kielitaidon testaaminen hikinorot valumaan, vaikka järjellä ajateltuna se oma taso onkin korkea?